Havaintoja pesäpallosta – ja pallon vierestä
Mistä mahtaa olla kysymys, kun ”tolppa nousee hyvin” ja ”kärpänenkin onnistuu”? Asiaan vihkiytyneille vastaus on varmaankin itsestään selvä, mutta kaltaiselleni ulkopuoliselle tarkkailijalle mieleen tulee lähinnä paikallaan yleensä pysyvä sähkötolppa tai takapihalla jaloissa pörräävä ötökkä. Näitä ei kuitenkaan edellä mainituissa ilmauksissa tarkoitettu, vaan kysymys oli ihan muusta. Olin nimittäin ajautunut itselleni hyvin epätyypilliseen tilanteeseen: katsojaksi pesäpallokentän laidalle. Pesäpallo ei ollutkaan niin yksinkertainen peli kuin olin kuvitellut. Oikeastaan en useinkaan ymmärtänyt mitä kentällä tapahtui. Saatoin juuri luulla tajuavani säännöistä jotakin, vain joutuakseni hetken päästä huomaamaan, etten tajunnutkaan. Numerotaulun logiikka jäi hämäräksi, samoin kivoista neonväreistä koostuvan viuhkan, jota pelinjohtaja heilutteli. Turhautumiseni johti väistämättä huomion kiinnittymiseen ulkourheilullisiin seikkoihin. Ensinnäkin minulta jäi näkemättä kotijoukkueen ensimmäinen juoksu, koska olin keskittynyt vaihtamaan katseita lastenvaunuistaan tirkistelevän söpön miehenalun kanssa. Lisäksi havaitsin, että joukkueet olivat valinneet eri taktiikan pukeutumisensa suhteen. Kun toisen joukkueen tossut loistivat kaikissa väreissä, halusi toinen joukkue puolestaan osoittaa saumatonta yhteishenkeä myös yhtenäisellä jalkinevalinnallaan. Ymmärsin myös aika pian olevani ulkopuolisuuden tunteineni suhteellisen yksin. Katsomossa pelattiin peliä vähintään yhtä suurella intensiteetillä kuin kentällä. Jotkut tuntuivat olevan joukkueita paremmin selvillä siitä, mitä piti tehdä. Totesin, ettei nuorten naispelaajien sovi ainakaan olla kovin herkkänahkaisia katsomosta kuuluvien kommenttien suhteen. Loppujen lopuksi onnistuin pääsemään himpun verran peliin sisälle, ja hämmästyin huomatessani ilonläikähdyksiä rinnassani kotijoukkueen onnistuessa. Pelaajien taitavuus tuntui uskomattomalta. Omat muistoni pesäpallosta eivät ole erityisen mairittelevia, sillä kuulun niihin, jotka koulussa valittiin joukkueisiin viimeisten joukossa. Muistan myös elävästi sen kerran, jolloin seisoin ulkokentällä räpylä kourassa ja pallo syöksyi vääjäämättä minua kohti päätyen etuhampaisiini. Isompia fyysisiä vaurioita ei onneksi koitunut, lieviä henkisiä kylläkin. Vieläkään en ole lakannut ihmettelemästä, miten silloin oli niin vaikeaa nostaa se räpylä siihen pallon eteen. Ottelussa seuraamillani pelaajilla ei tällaista ongelmaa ollut. Ei minusta vieläkään kunnon pesäpallofania tullut. Ehkä on hyväksyttävä tosiasiana kuulumiseni siihen ihmisryhmään, joka kuitenkin viime kädessä kiinnittää enemmän huomiota vierasjoukkueen pelinjohtajan hauiksen kokoon kuin kentän tapahtumiin. Se oli muuten kadehdittavan iso hauis. |
Takaisin edelliselle sivulle